Vene saaria kiertää, maisemaa vaihtaa, tuulta etsii, myrskyjä kaihtaa. Kitaran soitossa elämän ilo, ulapan kimmellys, auringon kilo.
Syksyn kylmässä usva ja pimeä, saaret ja rannat, vailla nimeä. Satamaa etsit kuin äitisi kohtua, himmeän lyhdyn valo tuo lohtua ...

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Se tuli taas rannalle, reppuineen. Olihan nyt kevät.

Reppu oli vähän sillai möhkälemäisesti selässä, siellä evästä miehelle ja jotakin veneelle.  Mies pysähtyi ensin pienen suon laitaan, otti valokuvan ja tutki suosta nousevia vihreitä versoja, ihmetteli voimaa, millä ne tunkivat itsensä jopa jään läpi.
Kanavan laidalla ja kummelin luona piti tarkastaa tilanne; oliko sulapaikka laajentunut; oliko koskeloiden parinvalinta jo vakiintunut ja poikamiehet häädetty ulkoluodoille.  Ja päivä oli taas mukava, ettei valittamista; välillä aurinkokin paistoi, lämpöä jo lähes viisi astetta.  Tähän huhtikuun puoleenväliin oli nyt sattunut rivi tämmöisiä tuulettomia ja sateettomia päiviä.

     Ohi kävellessään hän sitten pysähtyi tervehtimään kerhomökin seinustalla istuvia.   Ihmettelivät äijät siinä, miksi hän vasta puoleltapäivin tuli. Ja kohta hän jo jatkoikin matkaa veneelleen.    Hän potkiskeli lumia veneen ympäriltä, tällä kertaa ei viitsinyt lainata lapiota.  Innostui enemmänkin irrottelemaan lunta lohkareiksi asti ja paiskoi niitä paljain kourin naapuriveneiden alle, missä aurinko paistoi kuivaan sepeliin.  Oli siinä veneen keulan edessä lätäkkökin johon sopi höttöistä lunta liiskata.  Ja näytti mies muutenkin vainoavan lunta; astui kengillään sen aina liiskaksi asfalttia tai sepeliä vasten. Poisti päiviltä, kuin tuhoeläimen.   Potki paksumpaa kinosta, levitellen sitä laajemmalle.  Veneen vierellä mihin lumi oli tallaantunut tiiviimmäksi, piti sitä rajusti kantapäällä hakata, ennenkuin kinos rikkoontui.

     Ja reppu veneen laidalle, ja mies uimaportaita myöten yrittämään ylös; Ja näyttipä se hauskalta tempulta; vaikka olikin aluksi käynyt laiskan talven jäljiltä varsinkin kankeasti.  Mutta nyt mies jo keplotteli siitä  pressun ja laidan välistä kättä ja jalkaa vuoroin siirrellen tottunein liikkein.  Ei tuo kiipeäminen vielä ihan sujuvaa ollut, mutta antoi kuitenkin jo aavistaa, että sivustakatsoja olisi voinut todeta; "-Kyllä siinä apinan ainesta on".

    Oli sitten pressun alla hetken hiljaista.  Lokkien ryhmä ilmasirkuksessaan kirkui rantaleppien takana.  Siihen konserttiin  olisi nyt mainiosti sopinut töiden ääni, hiontaa ja scrabausta.  Mutta eipä vain kuulunut.  Ohikulkija olisi saattanut kuulla termospullon korkin poksahduksen.  Ja sitten; outoa; kuin olisi jotakin hiljaa naksunut.  Napu, napu.  Outo, hiljainen ääni keväisessä luonnossa.  Mikä lienee?  Sitä jatkui puolisen tuntia, meni siinä toinenkin kuppi teetä tai kaakaota.

     Eräänä päivänä sinne sitten ilmestyi radio, jonka ääni kuului pressun takaa hiljaisena.  Nämä olivat rauhallisia huhtikuun puolenvälin päiviä.  Alkua keväälle.  Ja alkua myös työnteolle.  Sillä kovin oli ihmisen kroppa haluton vääntäytymään mukavoituneesta talviolostaan tähän kevään rytmiin.  Ei se näyttänyt nyt käynnistyvän ollenkaan.  Ja oli mies siitä ehkä äkäinen itselleen, eikä oikein aluksi ehkä ymmärtänyt itseään;  olisi pitänyt jo saada paljon valmista.  Mitä se nyt oli tällainen puolikas työ.  Vajanainen työpäivä.  Ajatusta vaivasi tulevien päivien työtaakka; Se ei nyt juurikaan tällä vauhdilla keventynyt.  Ja missä oli vika !!

     Sellaista tämä oli ollut jo muutaman päivän.  Taulukolle piirtyi päivän tuloksesksi 1 ja 1.5.  Sinne naputtimeen.  Ja mies kuunteli kevättä ja kuunteli itseään.  Ja yritti ymmärtää ja hyväksyä. Nyt ei kertakaikkiaan voinut pakottaa itseään kunnolliseen työntekoon.
     Ottihan hän toki työkalut käteen ja puuhasi tunnin jonkin kohdan parissa.  Mutta oli tuotapikaa jo ulkona veneestä, taas katsomassa taivasta, potkimassa lumia...    Ja sitten rantaan; meren, taivaan ja maan rajalle missä ahnaasti haukkoi tunnelmaa ja ilmaa, tähyili ympärilleen rannan avaruutta.

     Ja sitten se taas kohta kierteli kameroineen pitkin rantaa ja laituria; kuvaili, katseli, väänteli nakymää mielessään, otti siitä palasia ja punnitsi niitä mielessään.  Josko tuota kelpaisi katsella, näytellä, antaa ehkä muidenkin arvosteltavaksi.

     Ja nyt oli kevät.  Vaikka lahti oli vielä lähes kokonaan valkoisen jään peitossa, niin sulapaikat jo elivät omaa elämäänsä, taistelivat tilasta maailmassa, halusivat kasvaa tämän kevään etenemisen mukana.  Vielä ei meri elämöinyt, ei liikkunut vaan pysyi kiltisti jään kahleissa.  Eipä tuulikaan sitä vielä yrittänyt nostattaa, alloille, kapinaan.  Sulapaikat lahden molemmin puolin kuitenkin jo kurottelivat toisiaan kohden.  Kuin kaksi ystävystä, jotka olivat olleet talven erossa.  Mies katseli niitä vuorotellen, arveli, koskahan ne kohtaisivat.

     Ihmisiä liikkui harvakseltaan, mutta hän ei pysähtynyt kenenkään kanssa juttelemaan.  Näytti, kuin hän olisi halunnut vältellä jotakin.  Toisinaan hän taas näytti etsivän tilaisuutta sanoa jollekin rauhassa jokin asia.  Mutta kun tilaisuutta ei tullut, niin hän lähti taas veneelleen.  Pienet vesinorot juoksivat asfaltilla kohti merta, kohti vapautta.
     Kevät oli kulkenut nyt yhden vaiheen ohi; kun maa oli jo puoliksi paljas, niin aurinko lämmitti kinosten sivustoja niin, että ne muodostivat ohuen jään, jonka pystyi helposti kantapäällään särkemään.

     Ja keväällä oli omat vaiheensa, jotka sen olin käytävä läpi, ennenkuin täyteen voimaansa ryhtyi.  Mies pysähtyi tajuamaan tätä; niin taisi olla hänelläkin.  Ei se nyt vaan luontunut muutenkuin aloittamalla hiljaa, tunnustellen.  Hän otti muovikassiin  hiomatarvikkeet ja ryhtyi veneen keulan luona työhön.  Katsomaan, mitä meri kesällä ja pakkanen talvella olivat saaneet aikaan keulapuun sisuksissa.
     Ja nyt oli tahti löytynyt, oikeammin; nyt oli hyväksytty olemassaoleva asiantila.  Nämä ensimmäiset kevään päivät olivat tällaista totuttelua ja heräämistä.  Kevät ja hän lähtivät liikkeelle samaan tahtiin.  Kuin tunnustellen.  Ei toisen kannattanut kiirehtiä edelle toista.

X
Novelli.  Kesken.  Muokataan.
X

1 kommentti:

  1. Ihanan kevään heräämisen hetki, kauniin herkästi kuvattu kaihomieli , jolla ikävä purtensa luo ja sitä silttämään, purjehtimaan aavoja selkiä. Kalastamaan kalaisia vesiä. Ei koskaan kiirettä toisen edelle jain kuin hijaa tunnustellen.. juuri siten.. Toivotan Ihanaa Pääsiäistä!

    VastaaPoista

kiruta tähä eres vähä...