Ankkurin siirto veneen keulasta perään myrskyävällä merellä.

Kuulostaa mukavalta tuo myrskyävä...  No, tuulta taisi olla ehkä 7 metriä, ja olimme tulossa Sipoon selän keskellä kohti länttä.  Taisi olla ajatuksena ankkuroitua jonkin saaren rantaan siinä hieman edempänä, ehkä Pihlajaluotoon.  Kaveri ohjasi avotilassa seisten, kuten tätä venettä kuuluukin, ja moottorilla pääsi, ehkä 3.5 solmua ja veneen keula nousi ajoittain voimakkaasti.
     Tuulta ja isoa aallokkoa vastaan puskeminen tällaisella "lotjalla", Marina-75, on aika työlästä.  Asennoitua pitää siis rauhallisesti.  Sitä rauhallisuutta meidän oli määrä kokeilla seuraavan saaren rannassa pienellä kahvihetkellä.  Ja vaivatonta se on kun jää vaan ankkuriin lähelle saaren rantaa.
     Minulla on veneen keulassa ns.  "kahviankkuri",  5 Kg naara-ankkuri, kolmisen metriä kettinkiä ja paksu köysi.  Se riittää tällaiseen ankkurointiin, mitä siis on itse koko ajan valvomassa.  Ja "kahviankkurin" luonteeseen kuuluu se, että ankkuri saattaa tehdä päätöksen kahvihetken ennenaikaisesta loppumisesta.  Kevyt pelihän se on, niinkuin pitääkin.  Pitää siis välillä heikosti.

     No, minulla oli siinä aikaa, ja päätin tällä kertaa joutessani valmistella rantautumista, ja ryhdyin nyt siirtämään kahvi-ankkuria perään...  Ai, niin, nytpä muistan, että rantaanhan meidän piti kuitenkin mennä ja halusin saaren tyynellä puolella tehdä sen nyt jostakin syystä tällä kahvi-ankkurilla, ehkä vaivojani säästääkseni...   vai oliko se sittenkin....  No, joka tapauksessa.

     Menin keulaan ja otin köysinipun olkapäälleni, ankkurin käteen ja ketjun toiseen.  Marina-75 veneen laidalla on pieni pujotteleminen ahtaassa, maston vanttivaijereiden rajoittamassa tilassa, keulahytin kohdalla.  No siitä pääsin hyvin kumarrellen ja matalalla pysytellen.  Mutta sittenpä tulikin pulma.  Olisi tarvinnut kolmannen käden pystyssä pysymiseen, mutta sitäpä ei ollut.  Mikäpä neuvoksi, vene heilui ja keinui aika rajusti.
     Nostin kettinkiä olkapäilleni, vähän niinkuin kaulaan, ja niin sain toisen käden vapaaksi, sain sillä otteen ohjaamon katon käsituesta ja pääsin liikkumaan suht turvallisesti.  Mutta hitaasti ja todella varovaisesti siinä oli mentävä.

     Juolahti siinä sitten mieleen hauskanlainen ajatus:   Jos ne löytävät jätkän Sipoon ulapan pohjalta 30 m syvältä kettinki kietoutuneena kaulan ympärille, niin varmaan ne luokittelevat tapauksen tuottamukselliseksi.  Tai tyhmyydeksi.  Hymyilytti hieman tämä tilanne.

     Ihan hauskaa kaikkia näitä venetouhuja on tehdä, turvallisuus pitää olla mielessä koko ajan.  Siinäkin liikkuessani minä tarkkaan katsoi, että käden ote kahvasta oli koko ajan varma ja pitävä, asento matala ja olin tietoinen veneen liikkeistä.    Pääsin mukavasti avotilaan ja laskimme tämän ankkurin nätisti perästä seuraavan saaren suojassa.

Tavallisesti, jos käytän keulakannella olevaa ankkuria perä-ankkurointiin, niin tuonkin vain köyden perään,  pollariin kiinni ja lasken ankkurin keulasta käsin.  Siinä etäisyyden arviointi on tietenkin hieman vaikeampaa.