Vene saaria kiertää, maisemaa vaihtaa, tuulta etsii, myrskyjä kaihtaa. Kitaran soitossa elämän ilo, ulapan kimmellys, auringon kilo.
Syksyn kylmässä usva ja pimeä, saaret ja rannat, vailla nimeä. Satamaa etsit kuin äitisi kohtua, himmeän lyhdyn valo tuo lohtua ...

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Kylmä päivä venetelakalla koettelee veneenkunnostajan hermoja.

Aamulla mittarissa pari astetta, rantaa kohti silti oli mentävä.  Roope osui samaan bussiin turisemaan kanssani, hän on Puotilan satamasta.  Aamu-kymmeneltä taivas oli kirkas ja tuuli vielä heikko.  Meri oli kaunis ja levollinen ja paljon ihmisiä tuli päivän mittaan puuhailemaan veneilleen.    Laiturin päässä oli purjevene, jonka mastossa oli komea, täysi juhlaliputus ja vielä joku iso lippu.  Kuorin pressun takaa kiireesti pois ja hioin ja hioin ja hioin.  Sitten putsasin ja harjasin koko avotilan.  Sitten puhdistin itseni.  Oli koko ajan pelottavan koleaa.  Suljin pressun, että edes hieman lämpiäisi.  Maan lähelle sijoittamani mittari näytti 9 astetta.  Ja 10 astetta on kuulemma alin suositeltu lämpötila lakkaukselle.  
     Ja nyt oli pohjoisesta tulossa pelottavan näköisiä pilviä.  Ne tulivat kahtena pitkänä jonona, juuri sellaisina, joita ei mitenkään haluaisi merellä kohdata.  Ilmoja odotellessani kävin kopissa lukemassa Vene-lehden ja juttelemassa.  Sain kuulla, että v. 1988 oli 40 isoa venettä jonottamassa satamapaikkaa meidän kerhostamme.  Ja nyt näyttää olevan 40 tyhjää laituripaikkaa.  Vapaata siis ainakin tässä vaiheessa vuotta.  Joka vuosi monen kokeneen veneilijän veneilyura tulee täyteen.
     Kävin pressun alla syömässä keskipäivän aterian; se oli muussijauhe lautaselle, termoksesta vettä päälle.  Siihen margariini ja salaatinkastike.  Paistettuja kalapuikkoja sinapilla ja teetä juomaksi.  Ja siinä kuulin, että naapuriveneissä touhuttiin pressuja ja telineitä pois.  Ulkona näin myöhemmin että hieno kansanvene, joka on keulani edessä, oli myös jo näkyvillä.  Ja se oli kaunis kuin nuori joutsen.

     Ja sitten pressun alla oli jo 10 astetta lämnmintä.  Liruttelin ja sivelin puupaljaisiin kohtiin 50% sta lakkaa.  Sitä samaa keulapuun vedenalaiseen kohtaan.  Sitä eritoten piti hieman paapoa, silitellä ja lämmitellä useaan kertaan.  Kävin siinä välillä kävelyllä ja totesin T-laiturin ja kävelysillan olevan erimielisiä sijaintipaikoistaan.  Painavampi laituriponttooni siinä oli saamassa painollaan etulyöntiä, se halusi ehdottomasti olla 80 cm pohjoisempana, kuin mihin mittamiehet olivat sen arvioineet.  Käyntisillan liukupyörä painoi sähköjohdon suojusta ja sivuparrua.  Joku inssi, joka ei taatusti ollut paikalla käynyt, oli sen noin suunnitellut.  Anskattoo, miten tämäkin sitten ratkaistaan.  Maanantaina varmaan ilmestyy kuusihenkinen virkamiestyöryhmä laiturille varistelemaan hilseitä päästään ja etsimään syyllistä, joksi sitten todetaan meri, vuorovedet, mutapohja tai Pohjanlahden vuosittainen maankohoama.
     Ja sitten vetelin hieman vahvempaa lakkaa avotilan kaiteeseen ym.
Päivä oli käymässä masentavaksi; kunnolliseen lakkaukseen ei ollut mahdollisuutta.  Tuuli oli kylmä ja riepotteli jo pressuja ilkeästi.  Olin kallistanut venettä pari senttiä, että pääsin toista kylkeä työstämään ja aina poistuessani veneestä se hieman narahti telineen tukia vasten.  Ja minä kiipeilin veneessä kuin apina, neljällä raajalla ja kontaten.  Oikea polvi ei aina kestänyt suoraa kontaktia veneeseen, ja olin vartavasten tehnyt 4 isoa pehmikettä, joita käytin eri puolilla venettä.  Ja tämä ryömiminen ja konttaus ja menneet päivät jo tuntuivat kropassa.
     Mutta oli tehtävä jotakin, en voinut jättää päivää tälleen.  Siispä vailla surua vetelin täyttä lakkaa pinnakeppiin, peräpollariin, niihin eilispäivän urakoihin.  Ja sitten pienen mietinnän jälkeen kävin vielä puhdistamassa tuulilasin ympäristön.  Siinä on hankaluutensa; kolmen ikkunan ympäriltä kapeat ja vaikeapääsyiset paikat...  Ja sitten jostakin ilmestyi pieniä valkoisia pisteitä, muovikatosta irronneita; harja ja pyyhe siis heilumaan.  Ja sitten se lakkaus hankalasti kyljellään maaten.  Ja valumat korjataan pariin kertaan...  Tässäpä sitä testataan, suostuuko lakka kuivumaan tässä ilmassa.
      Ja potkin sen eilisen 4x6 pressun pihalle ja viikkasin ja paketoin ja käärin rullalle ja vein varastokoppiin, sinne katonrajaan...
Klo 15 tuli vanhaan kännykkään piippari; SL ilmoitti, että ZTE-Blade puhelimeni päästetään linjoille 24 tunnin kuluessa.  Ole valmiina SIM-kortin kanssa ja olenhan minä.  Ollut jo kaksi viikkoa.
Olin pölyttänyt työhaalarit valkomaalin hiontapölystä puhtaaksi ja nämä lakkaukset tein kotivaatteissa, niissä tutuissa ryntyissä.
     Ja tuuli ravisteli pressua todella ilkeästi, minä todella pelkäsin veneessä ollessani.  Se oli merkki karkuunlähdöstä.  Ehkäpä vene pärjää paremmin, jos minä en ole huolehtimassa ja huolestumassa siitä.  En halua nähdä kuinka pressuni lentää taivahan tuulten kera pois.  Lähdin tuulta ja venettä karkuun.
     Klo 15.15 pilvet olivat aika ilkeän näköisiä ja pientä tihkua lensi tuulen mukana.  Kävelin maan ja meren rajalla, betonimuurilla ja räpsin kuvia muistoksi tästäkin hetkestä.  Purjeveneiden mastoja oli viisi pystyssä ja lisää veneitä oli laskettu vesille.   Kova tuulenpuuska iski rantaan ja ryöpytti hiekkapölyn lentämään, minä ja toinen ainut kävelijä käänsimme selkää vastatuuleen.  Koko satama oli hetken aikaa kuin täydessä sumussa.
      Kirjasin päivän teholliseksi työksi neljä tuntia.  Hieman lohdutti, että olin saanut edes nuo muutamat loppuhetken hommat tehtyä.
     Merellä tuuli voi komentaa venettä mielensä mukaan.  Saman se voi tehdä maallakin.  Eihän minun mikään pakko ole lauantaina mennä veteen.  Viisi päivää tällaista keliä ei vielä romuta aikataulua, mutta jos tuulen mukana tulee vielä vesivihmaa, niin sitä ei tämä puoliksi puinen puolipurjeveneeni kestä.
     Minun hermoni ovat karaistuneet, ei vielä tunnu missään.  Joko minä olen täysin huoleton veikko tai sitten en ymmärrä todellisuutta.  Sama juttu kuin normaalielämässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

kiruta tähä eres vähä...