Ja lähdin minä saareen, sadepilvien alla...

... Lähdin lepäämään, en minä lähtenyt merelle.  Meri on ilkeä ja tuulinen paikka... Malkasaareen toki olisi voinut mennä, mutta tämä oli nyt vuorossa, lyhyt matkakin sinne oli.  Ja se oli ihana paikka.
Lahti oli aika tyyni, mutta ukkospuuskia oli luvassa.  Ja sadetta nyt lähes joka päivä.  Ja niinpä minä sitten veneelläni liuuin ohi rantojen ja saavuin Vartiosaaren pohjoisrannan tyyneen lahteen.  Ja poijuun, siinä laiturin päässä.  Hups!  Nyt olinkin tässä.  Aika yllättäen...  Piti kiireenvilkkaa syödä kotona laitetulta lautaselta kylmää ruokaa, sellaista reppumiehen muonaa ja menoa tämä on.  Teetä sentään keitin lämmittimeksi.
     Ja minä pidän tästä lahdesta.  Jokaisesta sen yksityiskohdasta minä nautin sieluni kyllyydestä.  Kaisloista, kivistä, saniaisista ja kortekasvustoista ja koivuista tippuvista sadepisaroista.  Vesi on tietenkin aika sameaa... mitähän kalat ajattelevat siinä uidessaan?  Viitisen pienvenettä siinä oli ja saunalle oli näköjään rakennettu uusi oleskelulaituri, iso, juuri vedenpinnan tasossa oleva.
     Ja kohtapa minä olin jo sateessa kävelemässä näitä vehmaita polkuja, katselin taloja, rantoja, lammasaitoja, saunan, uimarannan ja sen veneet.  Joku ajoi fillarilla ja kuljetti samalla toista fillaria.  Moikkasin.  Mutta se on keskittymistä vaativaa työtä se, ei siinä paljoa moikkailla vastaan.  Ja housuni kastuivat, kun en ollut halunnut sadehousuja hikostuttamaan.  Iso siirtolohkare, hieno mökki keskellä saarta, kaupungin kesäpaikka ja sitten jo takaisin laiturilla.  Kamera temppuili kauheasti, jouduin välillä minuutin räppäämään ja säätämään, ennenkuin se vanha loppuunkulunut raiska suostui kuvan ottamaan.  Mutta tuli niitä 393 kuvaa tämän päivän kansioon.  Minä haluan tallettaa joka hetken!  Talvi on pitkä.  Pitkä.   Pitkä.  Pitkä.

     Ja kun kalliolta näin veneeni rauhallisena lepäävän laiturin päässä, niin tiesin, että tämä oli se hetki.  Tästä minä tulisin unelmoimaan.  Otin kuvan, ja toisen ja .....     Sade oli välillä lakannut, jykevät ja muhkuraiset pilvet vaelsivat kaupungin yllä.  Tapasin minä siinä jonkun... ja vaihdoin sanoja.  Istuin hetken kalliolla keittokatoksella.  Veneessä, laiturilla, lisää kuvia taas... Ja kuulin minä siinä aivan ohimennen yhden asian, joka vei sielustani pois erään pikkusynkän, typerän  ja ahdistavan asian.
     Ja jossain vaiheessa, kun minä kolistelin veneen hytistä hunaja-teekuppini äärestä (HUOM! Tee alkaa olla lopussa!!!) kannelle, otin muutaman askeleen, niin sitten minä NÄIN SEN!  Iso lintu lähti hiekkarannalta, lensi ensin matalalla kaartaen minun ja rannan välistä, sitten se otti korkeutta hetkessä pari metriä hyvin erikoisella tavalla ja nousi, nousi, kaartoi pois, enkä tulisi sitä enää näkemään.  MIKÄ se oli?  Haikara?  Olin kiskaissut kameran taskusta ja painanut pari kertaa laukaisinta, yksi kuva vain tuli.  Siinä näkyy hämärästi lentävän linnun hahmo, siivet voimakkaasti alaspäin taipuneena...  En minä sitä pysty tunnistamaan, mutta tietenkin kaikille asioille on annettava jonkinlaiset nimet.

     Ja lepäämään minä tulin.  Ja rauhaan.  20 minuuttia ajoa ja viisi tuntia rauhallisuutta.  Tämä on minun mertani, minun veneilyäni, minun saaristoani.  Ja tätä minä tulen näinä syksyn hiljaisina, rauhallisina päivinä etsimään näistä lähiseudun saarista. Ja minä tulen valitsemaan nyt syksyllä näin.  Lyhyt matka ja pitkä, kestävä ja sielun pohjiin asti tuntuva rauhallisuus.
Eikä minulla ollut kiire lähteä pois tästä saaresta, mutta lähdin kuitenkin.  Ja taas vaelsivat tummat, muhkuraiset pilvet mantereen yllä.  Lievä myötäaallokko saatteli minua, mutta tuuli oli lahden pohjukassa varsin rauhallinen.  Kotilaiturissa viihdyin venekodissani vielä monta tuntia.

Google Kuvahaku:  Vartiosaari Helsinki