Sumussa ajelehti vuotava vene. Se keikkui pahasti aalloilla, siinä oli kirjoituspöytä täynnä papereita ja kaksi virkamiestä kirjoittamassa. Yksi virkamies äyskäröi, yksi piti perää, yksi tähysti ja yksi oli Keikkuvan Veneen Johtava Virkamies. Laitoksen vahtimestari. Ainoa herroista, joka oli kuluvalla vuosikymmenellä ollut vesillä Siljan lauttaa pienemmillä vehkeillä.
Sumussa häämötti merimerkki, joka oli joko punainen, musta, vihreä tai kaksivärinen. Vene lähestyi sitä empien. Herrat arvailivat merkin väriä: - Punainen se on. -Mutta mustalta näyttää! -Minusta se on enempi vihreä. -Mutta kun kääntää pään tänne näin, niin se näyttää kaksiväriseltä. Vene liikkui hitaasti merkkiä kohti ja herrat tähyilivät ja arvailu jatkui.
-Mutta kun kääntyy TÄNNE NÄIN, niin se näyttää vihreältä. -Punainen se on. Paitsi, että ei voi olla. -Ei voi. Ei voi. Punaiset merkithän meiltä loppui jo Pellingin toisella puolella. -Jospa joku punainen on kuitenkin kulkeutunut tänne? -Ei ole kulkeutunut. Ne ovat pohjassa kiinni. -Jospa me olemme kulkeutuneet? -Emme me kulkeudu minnekään.
Ja totta se oli. Eivät he enää kulkeutuneet minnekään. Vene oli pohjassa kiinni.
- Hei! Mehän emme enää keiku! Totta se oli. Vene ei keikkunut ja olo oli paljon mukavampi.
- Sinun vuoro äyskäröidä.
- Minä pumppaan mieluumin.
- Mutta onko se vihreä? Vai punainen? Vai musta?
Herrat tähyilivät merkkiä, nyt jo parinkymmenen metrin päästä, mutta sen väriä ei vieläkään pystynyt erottamaan.
- On tämä surkea maa! Barbadoksella tai Kreikassa ei koskaan ollut tämmöisiä ongelmia!
- Mitä kartta sanoo? Millainen merkki tässä pitäisi olla?
- Punainen. Ja vihreä. Jos me siis olemme tässä.
- Nyt äyskäröidään vähän tavallista enemmän. Ja hieman painoja papereille, ettei tuuli vie niitä. Kohta ollaan liikkeellä taas. Vahtimestari töni seipäällä veneen karilta irti.
Vene liikkui sumussa hitaasti kohti merimerkkiä. Joka oli edelleenkin joko vihreä, punainen tai jonkun muun värinen. Sumussa sitä oli mahdoton tunnistaa.
- Hei! Aurinko alkaa paistamaan! Totta se oli. Armas aurinkoinen pelasti tilanteen ja liukui sumun takaa esiin ja hajotti loputkin sumunhahtuvat tuota pikaa. Ulappa kylpi auringossa, vain kalliorannat olivat vielä sumun peitossa. Ja kaksi merimerkkiä näkyi edessä, aivan niinkuin pitikin.
Herrat tirkistelivät vasta-aurinkoon silmiään siristellen...
- On se hyvä, että on valoisaa ja näkee vihdoinkin kunnolla.
- Punainen se on. -Mutta mustalta näyttää! -Minusta se on enempi vihreä. -Mutta kun kääntää pään tänne näin, niin se näyttää kaksiväriseltä.
-Mutta kun kääntyy TÄNNE NÄIN, niin se näyttää vihreältä. -Punainen se on. Paitsi, että ei voi olla. -Ei voi katsoa. Silmät ei kestä vastavaloon.
Vene kirjoituspöytineen ja virkamiehineen ja suunnittelijoineen liukui yhä lähemmäksi merkkejä.
- Kummalta puolelta ohitetaan ne.
- Siis kumpi niistä? Toinen pitää ohittaa oikealta ja toinen vasemmalta.
- Mennään välistä. Mutta mistä suunnasta katsoen välistä?
Vene kolahti ensimmäiseen merimerkkiin kiinni. Sen väriä ei vieläkään erottanut. Vahtimestari vuoli 60-vuotislahjaksi saamallaan Leathermans-Toolkitillä pienen lastun merimerkin pinnasta. Herrat tarkastelivat näytteen pintaa, ja olivat kohta asiasta yksimielisiä.
- Tämä on juuri sen tarjouskilpailun voittaneen firman tekemä.
- Ja kun täältäpäin katsoo, niin se näyttää punaiselta, mutta taas...
Lounaasta tuli tuulen mukana laaja sade-alue. Keikkuva vene virkamiehineen ja vahtimestareineen ajelehti hiljalleen kallioniemen kärjen ohi ja katosi kohta sumuun, jota rupesi taas hiljalleen muodostumaan. Herrojen mielipide "uudistuksesta" oli vielä tässä vaiheessa yhtenevä.
- Kyllä! Muualle Suomeen. Mutta ei meidän henkilökunta-mökkimme reitille.
Merimerkkiuudistus kuitenkin lopulta ajettiin läpi. Miksikö? Laitoksen pomo sanoi näin:
- Minun italialaiset purjehdusystävät kävivät täällä Juhannuksena ja pitivät meidän merimerkkejämme varsin outoina. No sillähän asia oli selvä ja ratkaistu.
Me saimme uudet merimerkit, joita ei näe sumussa, pimeässä, vastavalossa ja joiden väriä ei välillä erota edes kirkkaassa ilmassa. Mutta myönnettävä on, että kirjoituspöydän ääressä, turvallisissa sisätiloissa ne näyttävät pirun hyviltä. Ja ovat yhtä eurooppalaisia kuin Inlandia-talon marmorilaatat ja Citykäytävän liukkaat lattiat.
Ja Dunckeria erittäin vapaasti lainaten: "Sitten, kun merenkulkuhallituksen vanhat jäärät saadaan eläkkeelle, voidaan Suomessa vihdoinkin palata ainoaan oikeaan systeemiin; niihin merimerkkeihin, jotka näkyvät pimeässä, ja vastavalossa ja joiden muodon tunnistaa jo kaukaa".
.
Tää on hyvä kirjoitus. Just näinhän se menee, ettei niitä merkkejä näe, ei tunnista. Varsinkin kun ovat vinossa veden pintaa viistäen.
VastaaPoista