Venetarvikkeita ostamassa

Olin kerran keväällä eräässä rannikkokaupungissa, joka sijaitsee kaukana eräästä toisesta paikasta.  Sen kaupungin itäisessä osassa oli venetarvikeliike, jonne menin hiljaisena arkipäivänä hakemaan Windexin, tuulimittarin pohjuketta.  Se on sellainen lyijymetallisen näköinen kuppi, joka kiinnitetään mutterilla maston huippuun, ja siihen kuppiin työnnetään sitten tuulimittarin akseli.
    Tämä akseli puolestaan kiristetään ns. Windexin ruuvilla, jonka olennaisin ominaisuus on se, että se yleensä katoaa toukokuun alkupäivinä ja löytyy jostakin täysin käsittämättömästä paikasta syyskuun puolenvälin jälkeen.  Toinen olennainen ominaisuus Windexin ruuville on, että se joskus kiristetään liiallisesti, ja sitten tuo pohjuke hieman lohkeaa.  Toimii se silti, ja useimmissa tilanteissa pitää tuulimittarin paikallaan maston huipussa niin, että se ei putoa pinnamiehen päähän.

     Tässä venetarvikeliikkeessä vallitsi juuri silloin huutava epäsuhta asiakkaiden ja myyjien määrän välillä.  Myyjiä oli neljä ja asiakkaita kaksi.  Yksi myyjistä oli juuri sellainen kuin pitääkin, Kaiken Tietävä Merikarhu, joka juuri hoiteli sen toisen asiakkaan monimutkaista asiaa.  Sellaisia myyjiä on keskimäärin 0.9 kpl / venetarvikeliike.  Muut kolme myyjää olivat nuoria, valkopuseroisia poikia, jotka puhuivat lomajutuistaan kassatiskiin nojaten, kieli oli joku muu kuin suomi.  Toki he olisivat heti auttaneet, jos olisin pyytänyt.  Halusin kuitenkin itse tutkia hyllyt tarkkaan, koska siinä aina oppii jotakin uutta.  Kun en kuitenkaan noin 12 minuutissa löytänyt etsimäni, palasin kysymään pojilta.
     Pari heistä säntäsi heti etsimään, eivät hekään löytäneet.  He menivät kysymään tältä Kaiken Tietävältä Merikarhulta (joka edelleen palveli tuota toista asiakasta).

     EI!  Minä ajattelin.  Ei voi olla totta.  Nämä kaverit eivät tiedä, mitä liikkeessä on myytävänä!
He olivat varmasti olleet tänä keväänä yli tunnin ajan tässä liikkeessä, eivätkä he vielä tienneet, missä on tuulimittarin osat!   He nojailevat tiskiin juoruamassa kun heidän  sensijaan pitäisi olla kiertelemässä hyllyjä ja painamassa mieleen, mitä missäkin paikassa on.
 Ja niin paljon tunnollisia, hyviä kavereita on työttömänä.  Vastuuntuntoisia, huolellisia, halukkaita tekemään työtä.  Ja sitten tänne otetaan tuollaisia +22 v jolppeja.  Jos MINÄ olisin myyjänä tässä liikkeessä, niin kiertelisin päivät pitkät nuuskimassa hyllyjen välissä, kunnes tuntisin joka mutterin.  Eihän muuten VOISI olla.  Olivatko nämä jotakin Tutustu Työelämään-harjoittelijoita?
     Eihän tämä voi olla totta, minä ajattelin mielessäni, kun he menivät sitten kysymään asiasta tuolta toiselta myyjältä;
- Missä on Windexin pohjukkeita?
     Tämä toinen myyjä palveli asiakkaansa loppuun, me neljä muuta pyörimme sillä aikaa paikallamme odottamassa.  Aikanaan sitten tämä osaava mies meni hyllylle katsomaan, ja toteamaan tilanteen; ei ole, on kyllä tilattu, mutta joku virhe sattunut.  Tilataan siis uudestaan.

     Sinä keväänä minä en enää osunut käymään tähän venetarvikeliikkeeseen, joka on eräässä rannikkokaupungissa, joka sijaitsee kaukana eräästä toisesta paikasta.  Windex pysyi putoamatta maston huipussa.  Ja minulla oli edelleen työ-listassani 52 kohtaa, jotka vaarantavat veneessäni meriturvallisuuden.
     Ja lisäksi olin saanut sieluuni pysyvän vamman.  Olin menettänyt taas palasen lapsenuskoani.
No, eihän lasten oikeastaan pitäisikään seikkailla yksin tässä maailmassa.  Ei ainakaan rikkinäisen tuulimittarin kanssa.